Kuka perii metsät? Ei siitä kotona koskaan puhuttu, vanhempani olivat vain keskenään asiaa pohtineet. Pohjois-Suomessa oli menossa metsätilan sukupolvenvaihdos -hanke ja hankkeen vetäjänä rivakka metsäammattilainen. Hän oli neuvonut ja valmistellut vanhemmilleni sukupolvenvaihdoksen, tehnyt tila-arvion ja pari kolme erilaista luovutusvaihtoehtoa. Vanhempani tämän kaiken alkuselvittelyn junailivat, eivät mokomasta asiasta vaivanneet meitä aikuisia lapsia. Tai sitten emme vain olleet kuunnelleet, jos olivat hienovaraisesti vihjailleet. Isän ja äidin ajatuksena oli tehdä metsätilasta yhtymä kolmen sisaruksen kesken. Jalo ja tasapuolinen ajatus.
Perheen keskusteluissa aika pian kuitenkin selvisi, etteivät siskoni ja veljeni välttämättä halua omistaa metsää, kaukana Pohjois-Suomessa. Tila on pienehkö, joten sen arvo on enemmän tunnepohjainen kuin taloudellinen. Varsin nopeasti päädyttiinkin hyvässä yhteisymmärryksessä ns. sukulaisten väliseen lahjamuotoiseen kauppaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna päädyimme hyvään ratkaisuun. Yhtymänä pienen tilan hoitaminen olisi ollut ns. kollektiivinen vastuu eli ei kenenkään hoidossa.
Ostin tilan vanhemmiltani ja vanhempani vastaavasti siirsivät kauppahintaa sisarusteni perheille. Varmistivat tasapuolisen perintökohtelun, kun sain lahjamuotoisessa kaupassa tilan alle markkinahinnan. Verotuksellisesti tämä oli edullinen ratkaisu kaikille, eikä isoja rahasummia tarvinnut liikutella. Isomman ja ennen kaikkea puustoisemman metsätilan kohdalla tilanne olisi vaatinut mm. rahoitusvaihtoehtojen ratkaisemista. Itse sukupolvenvaihdos oli noin varttitunnin juttu, lähinnä kauppakirjan ja erilaisten dokumenttien allekirjoitusta asiantuntijoiden avustuksella sekä harjakaiskahvit. Enää en kyllä ole varma, joimmeko edes kahveja Rovaniemen metsätalolla.
Tänään tästä kaikesta on aikaa kulunut kymmenkunta vuotta ja minä mietin mitä tilalle seuraavaksi tapahtuu. Oma poikani on vielä alaikäinen, mutta olen jo varovasti urkkinut hänen suhdettaan 700 kilometrin päässä olevaan omaan metsätilaan. Palstaan, jossa hän tuskin on edes käynyt. Kimmoke luopumisajatuksiini tuli yhteismetsältä, joka on kiinnostunut tilastani, joko osakkuutena yhteismetsässä tai jopa ostamaan maat. Varteenotettava ja järkevä vaihtoehto etämetsänomistajuuteen, mutta tunnetasolla melkoinen jaakopinpaini. Minun metsäni vai yhteinen – kas siinäpä pulma. Kiirettä meillä ei ole, mutta hyvä näitä on jo miettiä.
Metsätilan sukupolvenvaihdos teknisenä suorituksena ei ole maan mahdottomin tehtävä. Vaikeaksi asian tekee ”kerran eläessä” toimitus, lakitekstimäinen henki ja tunnesiteet. Ammattilaisen avustamana asiat ja ratkaisut voi punnita ilman suuria tunnemyrskyjä, pieninä paloina ja selkeänä pakettina. Tämän jälkeen koko revohka onkin vain varttitunnin juttu.
Jälkikirjoitus: Poikani 10-v. oli muuten sitä mieltä, ettei metsiä myydä, sitä voisi ostaa vaikka lisää.