Metsä on altis päästämään ravinteita ja kiintoainesta vesistöihin, kun sitä käsitellään. Päästöjä voidaan vähentää suojavyöhykkeillä ja kunnostusojitusten vesiensuojeluratkaisuilla – ja ahvenetkin kiittävät.
Metsätalouden osuus vesistöjen fosforipäästöistä on nykytiedon mukaan viisi prosenttia ja typpipäästöistä kahdeksan prosenttia. Vaikka kuormitusarviot ovat suhteellisen pienet, ei metsien ravinnepäästöjä voi jättää huomioimatta metsien suuresta pinta-alasta johtuen.
Metsätalouden aiheuttama kiintoainekuormitus on usein ravinnekuormitusta merkittävämpi vesistöjen tilaan vaikuttava tekijä. Kuormitusten haitat näkyvät herkimmin latvavesissä, joissa vesimäärät ja virtaamat ovat pienimmät.
Suurimman kiintoainekuormituksen aiheuttaa suometsien kunnostusojitus. Ojien kaivamisen seurauksena liikkeelle lähtevä kiintoaines on kuitenkin mahdollista ottaa talteen pintavalutuskentillä, laskeutusaltailla ja putkipadoilla.
Luonnonvarakeskus ja Suomen ympäristökeskus toteuttavat tutkimushanketta, jossa metsien ravinnepäästöjen suuruus arvioidaan uudelleen.
”Suojakaistan leveys pitää aina sopeuttaa maastoon ja se riippuu vesistön tai pienveden tyypistä, pintaveden liikkumisesta, maanpinnan kaltevuudesta ja maalajista.” Leena Finér/ Luonnonvarakeskus
– Tutkimushanke on kesken, mutta jo nyt voimme sanoa, että metsätalousmaalta tuleva ravinnekuormitus on suurempaa kuin olemme aikaisemmin arvioineet. Tämä johtunee pääasiassa vanhoista ojituksista, tutkimusprofessori ja vesiensuojelun asiantuntija Leena Finér Luonnonvarakeskuksesta kertoo.
– Ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat lauhat talvet tuovat lisähaasteita metsätalouden vesiensuojeluun. Jotta ravinteet pysyvät metsissä, kannattaa vesiensuojelun näkökulma liittää osaksi kaikkia metsissä tehtäviä toimia”, Finér kannustaa.
Suojakaistat sitovat ravinteita
Keskeinen elementti vesiensuojelussa ovat vesistöjen varsille jätettävät suojakaistat. Molemmat metsien sertifiointijärjestelmät edellyttävät, että hakkuissa, muokkauksissa ja lannoituksissa vesistön ja käsiteltävän metsän väliin jätetään käsittelemätön suojavyöhyke.
– Suojavyöhykkeiden jättäminen hakkuiden ja lannoitusten yhteydessä edistää vesiensuojelua ja lisää luonnon monimuotoisuutta. Maanpinnan rikkomattomuus ja pensaskerroksen säästäminen vähentävät eroosiota. Suojakaistoja voidaan jättää myös maisemallisista syistä estämään suoraa näkymää vesistöstä metsänkäsittelyalueelle, Finér perustelee.
PEFC-sertifiointijärjestelmä vaatii vähintään 5–10 metrin ja FSC-järjestelmä vähintään 10–30 metrin suojakaistan jättämisen vesistöjen varsille. Aina tämäkään ei riitä.
– Suojakaistan leveys pitää aina sopeuttaa maastoon ja se riippuu vesistön tai pienveden tyypistä, pintaveden liikkumisesta, maanpinnan kaltevuudesta ja maalajista. Veteen päin voimakkaasti viettävillä uudisaloilla ja hienojakoisilla maalajeilla tarvitaan tasaisia ja karkeajakoisia maita leveämpi suojakaista. Vesistön tulviminen tulee myös ottaa huomioon suojakaistan leveyttä mitoitettaessa, jotta kiintoaines ei huuhtoutuisi vesistöön tulvan sattuessa, Finér muistuttaa.
Suojakaistoille suositellaan jätettäväksi kasvamaan taloudellisesti vähäarvoisia puita ja pensaita. Suojakaistoja voidaan hyödyntää myös säästöpuualueina.
Koneilla liikkuminen vesistöjen ja pienvesien suojakaistoilla ei saa jättää urapainaumia, sillä painanteet toimivat oikovirtausuomina ja heikentävät siten kaistojen tehokkuutta. Hakkuutähteitä ei saa kasata suojakaistoille.
– Maan muokkaamisessa pätevät samat suojaetäisyydet kuin hakkuissa. Muokkauksessa rikotaan maanpintaa vain tarpeellisilta osin. Maanmuokkausta ei uloteta ojiin saakka, vaan ojien reunaan jätetään muokkaamaton piennar.
Muokkausmenetelmän oikealla valinnalla vähennetään kiintoaineksen irtoamista ja ravinteiden kulkeutumista pois muokkausalueelta, Finér opastaa.
Lannoita huolella
Keinolannoitteiden vesistöihin valumisen estämiseksi on tärkeää valita lannoitettavat kohteet huolella. Typpeä sisältävien lannoitteiden käyttökohteita ovat erityisesti tuoreiden kankaiden kuusikot, kuivahkojen kankaiden männiköt ja tuoreiden kankaiden männiköt. Tuoreiden ja lehtomaisten kankaiden kuusikoiden kasvua voidaan lisätä antamalla typen lisäksi fosforia.
Metsälannoitteet ovat hidasliukoisia ja niiden kasvuvaikutus jää puun juuristolle useiksi vuosiksi. Tämän vuoksi ravinteiden huuhtoumariski vesistöihin on vähäinen, kun kohteet on oikein suunniteltu ja toteutettu.
”Lannoitus on edelleen suositeltavaa, kunhan pitää huolen vesistöjen ja ojien suojaetäisyyksistä. ” Samuli Joensuu / Tapio
– Lannoitus on edelleen suositeltavaa, kunhan pitää huolen vesistöjen ja ojien suojaetäisyyksistä. Käytettävien lannoitteiden ja levitysmenetelmän valinnalla on suuri merkitys vesiensuojelun onnistumisessa, vesiensuojelun johtava asiantuntija Samuli Joensuu Tapiosta sanoo.
– Purojen reunoille jätetään pintavesien purkautumissuunnista ja maaston kaltevuudesta riippuen vähintään 10–15 metriä, muiden vesistöjen rannoille vähintään 30 metriä ja tuhkan levityksessä vähintään 50 metriä leveä lannoittamaton kaista. Lentolevityksessä käytetään aina vähintään 50 metrin lannoittamatonta suojakaistaa. Ojien varteen puolestaan jätetään viiden metrin lannoittamaton kaista, Joensuu ohjeistaa.
Maanmuokkauksessa pätevät samat suojaetäisyydet kuin hakkuissa. Muokkauksessa rikotaan maanpintaa vain tarpeellisilta osin.
Maanmuokkausta ei uloteta ojiin saakka, vaan ojien reunaan jätetään muokkaamaton piennar. Näin vähennetään kiintoaineksen irtoamista ja ravinteiden kulkeutumista.
Pohjavesien suojelun tavoitteena on säilyttää luonnontilaiset pohjavedet entisellään ja estää niiden laadun heikentäminen.
Metsätöissä huomioidaan myös äyriäiset
Metsätalousvesistöissä viihtyvät useat kalalajit, kuten made, hauki, ahven, särki, kiiski, ruutana, mutu ja salakka. Myös vaeltavat lohikalat viihtyvät ja lisääntyvät metsäisten valuma-alueiden vesistöissä. Äyriäisistä tunnetuimpia ovat järvissä, lammissa ja virtavesissä esiintyvät jokirapu ja täplärapu. Uomissa saattaa esiintyä myös äyriäisiin kuuluva purokatka. Metsäjärvissä ja lammissa on runsaasti äyriäiseläinplanktoniin kuuluvia vesikirppuja ja hankajalkaisia. Eläinplankton on tärkein ravinto useimpien kalalajien poikasvaiheille.
– Valuma-alueella tehdyt metsätaloustoimet vaikuttavat sekä kalojen että äyriäisten elinmahdollisuuksiin. Esimerkiksi maanmuokkausten seurauksena vesistöihin päätyvä kiintoaine, ravinteet, humus ja metallit voivat heikentää vesieliöiden ravinnon ja hapen saantia sekä lisääntymistä”, vesiensuojelun asiantuntija, FT Laura Härkönen Tapiosta sanoo.
”Valuma-alueella tehdyt metsätaloustoimet vaikuttavat sekä kalojen että äyriäisten elinmahdollisuuksiin.” Laura Härkönen / Tapio
Kalojen tärkeitä lisääntymisalueita ovat virtavesien koskipaikat ja suistoalueet sekä järvien rantavyöhykkeet. Kalojen poikasvaiheet vaativat suojakseen lajista ja elinympäristöstä riippuen joko hitaasti virtaavia koskien suvantoalueita tai vesikasvillisuutta. Vähintään viiden metrin suojakaistan jättäminen pienvesien varsille auttaa säilyttämään puuston varjostusvaikutusta ja suojaa puroissa viihtyvää lajistoa.
Myös metsäteitä rakennettaessa on tunnettava vesieliöiden käyttäytyminen.
– Ekologisesti merkittävien kohteiden, kuten luonnontilaisten norojen, purojen ja jokien, ylitysrakenteeksi tulisi valita aina silta tai kaarirumpu, joka on alaosaltaan maapohjainen ja mahdollistaa siten eliöiden kulun ja tarjoaa niille luonnollisia suojapaikkoja. Umpirumpuja tulisi asentaa vain ojiin, Härkönen opastaa.
Ympäristöystävällisten rumpurakenteiden alapää ei ole alustaansa korkeammalla eikä siten muodosta vaellusestettä ylävirtaan kulkeville vaelluskaloille eikä myöskään heikommin uiville kaloille tai äyriäisille. Rumpujen vesisyvyyden on säilyttävä riittävänä läpi vuoden. Putken mitoitukseen on myös kiinnitettävä huomiota siten, ettei putki hidasta tai kiihdytä veden luonnollista virtausnopeutta.
Ympäristöystävällinen rumpurakenne ei muodosta vaellusestettä ylävirtaan kulkeville vaelluskaloille eikä heikommin uiville kaloille ja äyriäisille.
Lisätietoa: metsakeskus.fi: Metsätalouden vesiensuojelu – kouluttajan aineisto, Metsäkeskus, 2012
Teksti: Markku Pulkkinen
Kuvitus: Tomi Sunnarborg