eMetsä eMetsä keyboard_arrow_right

Veitsiluodon tehdas liittyy Taisto Saaren elämään monen sukupolven kautta. Nyt tehdas on sulkeutunut ja samalla yksi osa Saaren elämäntyöstä päättyy. Tehtaan tarina näkee kuitenkin päivänvalon kirjassa.

Kotini ja Veitsiluodon saaren välissä on puoli kilometriä metsää ja kilometri merta. Isoisäni oli saarella töissä jo ennen kuin sahaa alettiin rakentaa. Hän kuului kuuden miehen porukkaan, joka mittasi sahalle ja sen tukkialtaalle sopivinta paikkaa talvella 1921–1922.

Väliaikaisen sahan valmistuttua pappani pääsi hoitamaan voimalaitosta. Höyryhinaajilla hankitulle pätevyydelle oli käyttöä kuivalla maalla.

Sulfiittisellutehdas valmistui ennen kuin Veitsiluodosta oli siltaa mantereelle. Ensimmäisenä talvena sellupaalit ajettiin hevosilla jäätä pitkin mantereelle rautatien päähän. Pappani oli siinäkin mukana. Kesät hän ajoi höyryhinaajia ja talvisin työskenteli sellutehtaan korjaamolla viilarina.

Isäni vanhimmat veljet työskentelivät Veitsiluodossa ennen sotia. Heidän lähdettyään rintamalle 16-vuotias isäni jäi puolustamaan tehdasta. Siitä hän ei koskaan puhunut. Minulle asia selvisi ryhdyttyäni penkomaan Veitsiluodon arkistoja tehtaan satavuotishistoriaa varten.

Taisto Saari lopetti työt Veitsiluodon tehtaalla 34 työvuoden jälkeen. Taustalla näkyvä viilaamo on Veitsiluodon vanhin pystyssä oleva rakennus vuodelta 1929. Taiston pappa on ollut siellä töissä.

Kesällä 1942 isä oli ollut sellutehtaalla nippaajana, ilmeisesti sitomassa rautalangalla sellupaaleja. Heinäkuun 13. päivän jälkeen hän ei enää työmaalla näyttäytynyt. Kemissä majailleet saksalaiset sotajoukot maksoivat paljon parempaa palkkaa ja tekivät vaihtokauppaa: ”sine sipuli, mine piiputupaka”.

Ennen syntymääni isä alkoi kuorma-autoilijaksi. Meidän perällä kuorma-auto oli joka toisessa talossa. Ilman tehdasta tuskin olisi ollut. Tehtaalla riitti ajettavaa, ja vilkkaimpana aikana tehtaan satamaan värvättiin lähiseudun maataloustraktoritkin. Kun tehtaan väki alkoi rakentaa omakotitaloja, kuorma-autoilla riitti kuljetettavaa yötä myöten.

Vanhemmat veljeni pääsivät paperitehtaalle töihin ennen armeijaa, mutta sen jälkeen hekin vaihtoivat autohommiin. Minua ei autoilu kiinnostanut eikä tehdastyökään. Halusin päästä kirjoittamaan ja kuvittamaan. En osannut kuvitella, että tehtaalla voi tehdä sellaistakin työtä.

Kun aloitin henkilöstölehden toimittajana 34 vuotta sitten, Suomessa vietettiin kulutusjuhlaa. Paperia ja sellua myytiin lähes 40 prosentin katteella. Veitsiluoto Oy oli yksi Suomen kannattavimmista yrityksistä.

Valtion metsäteollisuusyhtiöiden yhdistäminen Enso Oyj:ksi 1996 oli veitsiluotolaisille vaikeasti nieltävä pala. Päätösvallan siirtymisen Helsinkiin pelättiin heikentävän Veitsiluodon kehittämistä. Fuusioituminen Storan kanssa kaksi vuotta myöhemmin tuntui paljon pienemmältä muutokselta.

Peloista huolimatta Veitsiluodon kehittäminen jatkui vuosituhannen vaihteessa ja sen ylikin. Paperikoneita uusittiin, arkittamoa laajennettiin, logistiikkaa kehitettiin tuotevarastojen ja lastauksen automatisoinnilla.

Tieto- ja toimistotekniikka edistivät paperin menekkiä 1960-luvulta lähtien. Huippu saavutettiin 2010, jolloin Suomessa tehtiin paino- ja kirjoituspapereita 10 miljoonaa tonnia. Se oli kymmenen kertaa enemmän kuin syntymäni aikaan 1960-luvun alussa.

Poikani kysyi saunan lauteilla, mikä koulutus paperitehtaan johtajalla on. Vastauksen kuultuaan hän päätti lähteä opiskelemaan prosessitekniikkaa. Diplomityönsä hän teki Veitsiluodossa ja toimi jonkin aikaa paperitehtaalla vuoromestarina, kunnes siirtyi koulutustaan vastaaviin tehtäviin Stora Ensolle Heinolaan. Paperi- ja sellutehtaan sulkemisesta meillä ei ollut välitöntä pelkoa, vaikka paino- ja kirjoituspapereiden kulutus kaikkialla maailmassa väheni vuosi vuodelta.

Nyt Veitsiluodossa on jäljellä saha, joka jatkaa toimintaansa isoisäni mittaaman alkuperäisen sahan paikan vieressä. Paperikoneita puretaan ja halleihin tehdään tilaa uudenlaista teollisuutta varten. Ehkä sieltä vielä jotain hyvää kantautuu tänne mantereen puolellekin.

Minun ja näillä näkymin sukumme viimeinen työsuhde Veitsiluotoon päättyi lokakuussa 2022. Tuoreen tiedon kintereillä roikkumisen sijaan keskityn nyt muistelemaan menneitä ja kaivelemaan vanhoja Suomen tietokirjailijoiden apurahan turvin. Tavoitteenani on Veitsiluodon satavuotishistorian julkaiseminen ennen kesää 2023.

Artikkeli on julkaistu Terve Metsä -lehdessä 4/2022

Teksti: Taisto Saari

Kuva: Nina Susi

Työ ja arki pääkaupunkiseudulla mutta juuret ja metsät Kaakkois-Suomessa
Lue kirjoitus
Muista kirjata kulut metsäveroilmoitukseen
Lue kirjoitus
Puulajien ABC: Rauduskoivu
Lue kirjoitus