Stora Enso Suomessa 150 vuotta – Puunhankinnan historiasarjan osa 6/10
Toisen maailmansodan aikana Enso-Gutzeitin toimintaympäristö ja sen myötä koko puunhankinta muuttui. Tuotanto ja ulkomaankauppa supistuivat, mikä vähensi raakapuun tarvetta. Toisaalta kun kivihiilen ja öljyn tuonti ulkomailta tyrehtyi, puuta jouduttiin hyödyntämään energianlähteenä. Tanskan salmien sulkeutuminen tarkoitti sitä, että käytännössä Suomen ainoa kauppamerenkulun satama oli Petsamossa.
Yhtiön toiminta vaikeutui myös Itä-Suomessa sodan takia monin tavoin, kun sotatoimet hallitsivat aluetta. Esimerkiksi Saimaan kanava oli poissa käytöstä vuoden 1939 lopulta saakka. Niinpä jouduttiin palaamaan vanhoihin ja vakaampiin keinoihin. Hevosvoima ja vesiliikennekuljetus kokivat hetkellisen renessanssin. Junaliikenne taas palveli pitkälti vain armeijaa ja henkilöliikennettä.
Osittaisen uudelleen tulemisen teki myös puutavaran uitto. Sotaa käyvässä Suomessa se oli kontrolloitua ja järjestelmällistä valtion poikkeusolojen alaista toimintaa. Maaliskuussa 1942 perustettiin valtakunnallinen Uittotoimisto uittoja järjestäväksi keskuselimeksi. Metsäyhtiöt velvoitettiin yhteisuittoihin, joiden työvoiman, sen majoituksen ja muonituksen uittotoimisto järjesteli.
Uittojen laajuus supistui monesta syystä. Korviketyövoimana käytettiin tarpeen mukaan koululaisia, naisia ja vanhuksia. 1950-luvulla oli olemassa vielä niin sanottua vanhan ajan uittoa, jossa esimerkiksi sesonkien huippukaudet työllistivät uittoväkeä. Pikkuhiljaa vuosikymmenen edetessä pieni määrä puuta kannatti kuljettaa autolla uiton sijaan.
* * * * *
Enso-Gutzeit nousi jaloilleen sodan jälkeen nopeasti, vaikka se oli menettänyt uuden itärajan taakse omaisuuttaan. Noin 600 yhtiön työntekijää oli kaatunut rintamalla ja Enson tehtaiden menetyksen vuoksi yhtiö menetti 2/3 sellukapasiteetistaan. Ensossa sijainnut pääkonttori jäi myös Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.
Yhtiön metsistäkin kolmasosa oli jatkosodan jälkeen pysyvästi vieraan valtion omaisuutta, mikä tarkoitti noin 93 000 hehtaaria menetettyä metsää. Lisäksi sodanjälkeisen lainsäädännön mukaisesti Enso-Gutzeit luovutti lähes 70 000 hehtaaria maata asutustarkoituksiin yksityisille. Korpiselän ja Viipurin metsänhoitoalueet lakkautettiin.
Yhtiön metsäkanta oli iäkästä. Se koostui pääasiassa mäntymetsistä, joita oli suhteessa enemmän kuin Suomessa mäntyä. Pohjois-Karjalan, erityisesti Ilomantsin alueen omistuksista lähes kahdeksankymmentä prosenttia oli mäntymetsää. Kuusimetsiä yhtiöllä oli seuraavaksi eniten ja kolmantena koivua, jota suhteessa oli runsaimmin Kaakkois-Suomessa.
Sotien jälkeen puustoa ryhdyttiin uudistamaan reilulla kädellä. Toisaalta puuntarve oli vähäisempi, kun sodassa oli menetetty tärkeitä teollisuuslaitoksia, mutta puuta tarvittiin myös Suomen jälleenrakennukseen ja sotakorvauksien maksuun. 50-luvun puoleen väliin saakka omista metsistä saatava tukkipuu kattoi noin puolet yhtiön sahojen tarpeesta.
* * * * *
Tasokkaan työvoiman tarve oli suuri, kuten kaikilla teollisuuden aloilla sodan jälkeisessä Suomessa. 1950-luvun toisena ongelmana oli suomalaisen puun hinnan nousu. Siksi tuotannon muutos oli kohdennettava jalostusasteen kasvattamiseen. Massatuotteille haettiin raaka-aineita ulkomailta siten, että tuotantoa voitaisiin siirtää Suomesta pois. Näissä hankkeissa onnistuttiin vaihtelevasti.
Suomessa joitakin yhtiön sahoja jouduttiin jopa sulkemaan tilapäisesti 1950-luvun puolivälissä ja sahaustuotanto väheni. Erilaiset puujalosteet muodostivat korkeimmillaan kahdeksankymmentä prosenttia yhtiön viennistä. Puulle oli kysyntää. Puuteollisuus hakeutui sodan jälkeen uudenlaisille urille uusien haasteiden edessä.
* * * * *
Artikkeli on tehty yhdessä Helsingin yliopiston historian tutkijoiden kanssa ja siihen on käytetty eri lähdeteoksia ja haastatteluja.
Lue myös historiasarjamme edellinen osa: Historiaa: Metsänomistajuus toi näkyvää vaurautta 1920–1930-luvuilla.
