Satelliittikuvien ja tiheysmittausten perusteella puita olisi maailmassa noin 3 040 000 000 000 kappaletta, mutta luku ei liene tarkka. Mutta se on tarkka tieto, että Suomessa ovat maailman tiheimmät metsät. Näillä eväillä olikin helppoa lähteä kirjalliselle tutkimusmatkalle suomalaiseen metsään.
Teksti: Juha Vuorinen
Kuva: Tomi Nuotsalo
Erehdyin mainitsemaan lapsilleni, että minun pitäisi kirjoittaa kolumni metsän omistamisesta, mistä seurasi hämmentävä ristikuulustelu. Olenko metsänomistaja, ja jos en ole, miten kehtaan olla olematta? Ensimmäiseen kysymykseen oli helppo vastata, sillä tunnen oikeita metsänomistajia, ja siinä mielessä en ole koskaan omistanut aariakaan metsää tai peltoa. Mutta jos metsäpalstaksi voidaan laskea vajaan 2 000 neliön tontti, jolla kasvaa kolme kuusen näköistä, mutta paljon pienempää havupuuta, 12 tuijaa, joista yhdessä ei ole jäljellä muuta vihreää kuin sen päälle vedetty suojahuppu, kahdeksan naurettavan ruipeloa lehtipuuta, joissa vaimoni väitteen mukaan roikkuu kerran vuodessa omenoita ja kirsikoita, sekä kaksi puusta valmistettua rakennusta, joista yksi on omakotitalo ja toinen autotalli, niin kyllä, olen metsänomistaja. Mutta käsi tulikuumalla moottorisahalla on myönnettävä, että vaikka kaataisin tontiltani rakennuksia myöten kaiken polttopuiksi, niin eipä niillä edes mieltä lämmitettäisi.
Jälkikasvunikaan mielestä en näillä kriteereillä täytä metsänomistajan tunnusmerkistöä, mutta minun tulisi kuulemma tehdä asialle pikaisesti jotain, eikä suinkaan ostaa valmiina pystyssä jököttävää metsää, vaan monumentaalisen kokoinen pelto, jonne voisin tasaisin välein tökkiä puuntaimia. Se olisi kuulemma samalla ilmastoteko, jonka seurauksena lapsenlapsenlapseni kävisivät aikanaan osoittamassa minulle kuuluvaa arvostustaan nuolemalla kunniakseni pystytetyn mausoleumin seinää.
Sitä ei käy kiistäminen, ettenkö olisi positiivisesti yllättynyt, miten paljon lapseni tiesivät metsittämisen vaikutuksista. Eikä sekään heitä haitannut, että sen peltoon tökkimäni tulevan metsän maksimaalisen hiilidioksidin hörppimiskyvyn saavuttamiseen holahtaisi kymmeniä vuosia, eli suurin ilo peltopläntistäni tosiaan tirahtaisi vasta niille lapsenlapsilleni ja heidän kersoilleen.
Pääkaupungissa kasvaneena tiedän jonkin verran maataloudesta ja metsänhoidosta, sillä vietin kaikki lapsuuteni lomat maalaismaisemissa. Olen siis ollut mukana kiskomassa tukkisaksilla puita traktorin perään, nähnyt millainen raivo syntyy, kun jäinen tukki ei suostu tottelemaan kiukkuisen isännän ohjailua traktorin perässä huutavaan puunhalkaisukoneeseen, ja millaiset jäljet jäävät, kun menee pitkäksi päiväksi suorittamaan risusavottaa ilman suihkaustakaan hyttyskarkotetta.
Näistä kokemuksista huolimatta innostuin tästä hankkeesta, mutta en ehkä sen metsäksi taiottavan pellon ostamisesta, vaan pienestä palstasta ihan oikeaa metsää. Olisihan se komeaa kompuroida omaan metsään poimimaan sieniä ja marjoja – paitsi jos satun ostamaan alueen, joka suorastaan tulvii näitä luonnonantimia. Sehän on päivänselvää, että tällöin muut innokkaat sienestäjät ja marjastajat ehtisivät nyhtää sen tyhjäksi, ennen kuin minä ehdin paikalle runsaslukuisen lapsi- ja heitä ympäröivän hyttysparven kanssa. Jokamiehenoikeudesta kun on hankala nyhjäistä.
Selvittelin vähän asioita, ja mitään metsänomistamisesta ymmärtämättömänä minun kuulemma kannattaisi iskeä aluksi kiinni yhteismetsätilaan. Löysinkin Mynämäeltä peräti 2 865 hehtaarin kokoisen haamutilan, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Mielessäni kuitenkin kummittelee ajatus sijoittaa tuohon varsinaissuomalaiseen länttiin 28 000 euroa, jolla omistaisin ainakin jonkinlaisen siivun tuosta tilasta. Mutta suuruudenhullu kun olen, niin kertoisin kyselijöille vain metsäni koon, mutten hiiskuisi sanallakaan muista omistajista. Kyllä kai näissä metsäasioissa nyt sen verran metsään saa mennä.
Juha Vuorinen on neljän lapsen isä, kirjailija, käsikirjoittaja, kolumnisti ja kustantaja.
Artikkeli on julkaistu Terve Metsä 2/2021 lehdessä.